tuntuu pahalta kun sun elämän tärkeimmät ihmiset ei ymmärrä mikä sun mielestä näyttää hyvälle tai mistä pidät.
puhun tässä kohtaa vanhemmista jotka eivät halua ymmärtää tai eivät vaan ymmärrä sinua joskus. itseäni ei niinkään hetkauta jos joku tulee anonyymisti sanoo päin naamaa jotain rumaa mutta jos se on mun läheinen ihminen nii sillon se satuttaa mua. kunnioitan vanhempiani paljon ja arvostan heitä ja heidän tekemisiä paljon mutta en saa aina heiltä vasta kaipuuta. tiedän että vanhempani ovat ylpeitä minusta mutta en ymmärrä miten he voivat viestiä mulle joko sanoilla tai teoilla niinkui tekevät. mulla on rumia ja huonoja kavereita, mun vaatteet on rumia, mun hiukset on rumat, mun tykkäämisen kohteet ovat rumia ja kaikki on vaan yhtä rumaa paskaa jota en itse ymmärrä. toisessa lauseessa vanhempani kehuvat mua kuinka hienoa että olen oma itseni ja toisessa haukkuvat mua päin naamaa tai piilovittuilevat mulle.
toinen mun vanhemmista nauraa mulle päin naamaa. kävin sitte näyttämässä ostamaani paitaa, haluamani kenkiä, uutta meikkiä niin saan vaan vastaukseksi ''haha toiko on sun mielestä hieno ?''. ei mulle tulis mieleen arvostella mun vanhempien puheutumista, meikkiä tai hiustyyliä. koska se on sen asia eikä mun. jotenki se vaan tuntuu paskalta kun meet innossais näyttämään jotain sun mielest hienoo ja saat naurut vastaukseksi ja kyseenalaistusta.
mun vanhemmat ei ymmärrä sitä ettei esim. yks lävistys muuttais mua mihinkään koska tulisin silti olemaan aina sama sina. haluan lävistyksen itseni takia enkä kenenkään muun. en koita tavoittaa sillä mitään vaan haluan totettuaa itseäni ja se on minusta nätti. musta on tavallaan väärin että vanhemmat päättää mun kehosta kunnes olen 18vuotta. se aina on niin pitkä ja elän silloin varmaan elämäni parasta aikaa. kyllä ihminen mun mielestä saisi päättää jo kehostaa ainakin 16 vuotiaana. koen ainakin itseni olevan kypsä tässä suhteessa että haluan omistaa itse itseni. haluan toteuttaa itseäni enkä elää mun vanhempien takia. rajusti sanottuna se tuntuu siltä. ää. mä yritän kuulemma kuulua johonkin koska haluan yhden korun nenääni.
tiedän lävistyksen haitat ja hyödyt. olen koittanut monesti puhua vanhemille siitä mutta heti mua aletaan syyllistää ja haukkua. en vaan tajua mitä ne pelkää. ei mikään lävistys ole ikuinen ja ammattilaisen tekemänä se on turvallista. tästä lävistyksestä ei jää edes näkyviä arpia ja sen voi piiloittaa jos on tarvis.
ää. tuntuu vaan etten riitä mun vanhemmille ja tuntuu että ne haluis että olisin erinlainen kun olen. heti kun mulla on vähemmän miekkiä nii mulle tullaa sanoo että kuinka nätti olen nyt ja plääplää. miks en vaan voi riittää tälläsenä kun olen oli sitten mulla tummat silmät, musta paita, lävistyksiä, hiukset auki, revityt housut, valkea naama.
onks muilla samanlainen tilanne tai ollut samanlainen ja miten selvititte tilanteen ?
